Punatassun Nebulosa Ac

Punatassun Nebulosa AC, tai Vilma näin kavereiden kesken

Vilma syntyi 7.12 2002 ja kuoli 7.4 2003 pikkuaivorappeutumissairauteen. Vilmaa hoidettiin Helsingin Yliopiston pieneläinklinikalla, missä hänet sittemmin myös tutkittiin ja tehtiin histopatologinen tutkimus.

Vilman surullinen tarina...

Heippa kaikille Lagotoille ja Lagotto-ihmisille. Minä olen Vilma tyttönen ja olen neljä kuukautta vanha. Asun mamman, papan, isosiskon ja pikkusiskon kanssa. Asumme kaikki viisi rivitalossa mihin ovat laittaneet hienon aidatun takapihan ihan minun käyttöön. Mamma ei edes suutu vaikka vähäsen leikin puutarhuria hänen kukkien kanssa. Mutta meillä on ihan oma kesäpaikka maalla missä tykkään olla ja tutkia maailmaa. Kesäkausihan on vasta alkamassa jotenka olen vasta saanut vähän esimakua maalta.
Se oli meidän kesämökillä missä mamma tajusi että minussa on jotain vikaa. Pappa oli lapissa kelkkailemassa. Oltiin oltu ukin ja mummin kanssa vähän metsähommissa koko päivän ja mamma ajatteli että minun vapina oli siitä oksien raahaamisesta. Takatassuni lipsahtelivat ja eivät ihan kantaneet niin kuin pitäisi, mutta mamma ajatteli että oli niin jäinen maa. Tultiin sunnuntaina kotiin ja vapina jatkui, samoin takatassujen lipsuminen ja aloin kaatuilla hieman.
Ensin luultiin että madot olivat syntipukit, mamma oli jo pari päivää aikaisemmin antanut matokuurin, koska oli kohta aika saada rokotus. Mamma vei minut eläinlääkärille koska oli niin huolissaan.
Eläinlääkäri tutki minut ja antoi vielä varmuuden vuoksi matolääkkeen niskaan, mutta puhui jostain neurologille menosta. Enhän minä tämmöisestä mitään ymmärtänyt, minä kun olen niin ihana ja viisas koira, ja rakastan kaikkia ihmisiä. Pappa tuli kotiin ja minä olin ihan riemuissani, koska tykkään olla papan kanssa saunassa. Tällä kertaa en päässyt lauteille yksin, koska kaatuilin vaan yrittäessä. Pappa kuitenkin on niin reilu että hän nosti minut lauteille ja meillä oli taas hauskaa. Olin jo oppinut jääkaapin oven äänen. Kukaan ei pääse varastamaan herkkuja meidän jääkaapista, koska minun homma on sen oven vahtiminen. Välillä vähän hermostuvat kun olen heti siinä kun joku on avannut jääkaapin oven. Osaan myös koputtaa terassin ovea kun haluan takapihalle tai sieltä sisälle. Kyllä minua kehutaan aivan hirveästi. Mamma ja pappa olivat ihmeissään kun osasin jo yksitoista viikkoisena pyytää ulos pissille ja kakalle, enkä tarvinnut ollenkaan lukea vanhoja sanomalehtiä oven vierestä.
Minun ongelma on se että minulla ei ole tasapaino niin kuin teillä toisilla Lagotoilla. Minä yritän leikkiä ja juosta mutta kaatuilen paljon ja mamma pelkää että vielä satutan itseäni joku päivä. Koko minun pieni keho vapisee ja minulla on iso työ jo pysyä jaloillani ilman että menen nurin koko aikaa.
Mamma vei minut takaisin eläinlääkärille koska oireeni vaan paheni. Olin taas tosi iloinen koska tykkään siitä eläinlääkäristä. Hän tosin oli hyvin surullinen ja kertoi mammalle että meidän piti seuraavana aamuna olla jo kello yhdeksän yliopiston eläinsairaalassa Helsingissä neurologin luona.
Aamulla mentiin sitten autolla neurologille. Hän oli hyvin mukava vaikka puhuivat mamman kanssa jotain kummallista kieltä, englantia kuulemma. Pappakin oli mukana. Neurologi tutki minut kivoilla konsteilla. Minun piti juosta ja kävellä. Pääsin jopa hevosia katselemaan koska lääkäri halusi katsoa miten juoksen pidempiä matkoja. Neurologi kertoi mammalle ja papalle että minulla on luultavasti jotain neurologista vaivaa pikkuaivoissa. Samoin minun silmä refleksit eivät olleet ihan normaalit. He tulivat siihen lopputulokseen että jäisin sinne sairaalaan yöksi ja he valmistelisivat minut seuraavan päivän magneettikuvauksia ja selkäydinkoetta varten.
Seuraavana päivän mamma sai vahvistuksen että minulla on pikkuaivoissa degeneratiivinen rappeumasairaus mihin ei löydy hoitoa ja menee huonompaan suuntaan.
Kukaan ei osaa sanoa missä aikataulussa huononen vai jäänkö tälle asteelle. Koskaan minusta ei tule normaalia Lagottoa.
Mamma ja pappa ja sisarukset olivat ihan murtuneita, vaikka minä olin niin onnellinen kun pääsin kotiin ja häntäkin heilui kun propelleri. Ei tämä sairaus ole minun mielialaa muuttanut. Olen yhä yhtä paljon Lagotto kun aikaisemmin. En vaan pysty kaikkea tekemään. Nyt me katsellaan minun tilaani ja toivotaan että minulla olisi jotenkuten koiramainen elämä niin kauan kuin vaan on mahdollista.
Viime päivät ovat olleet vähän hankalia. Minä en ole pariin kertaan pystynyt yksin pissaamaan. Ovat onneksi vähän pitäneet pystyssä että ei kaikki tulisi housuun.
Syöminen oli aamulla hankalaa, koska takatassut halusivat nousta ilmaan ja meinasin kaatua kuppiin.
Oli miten oli, niin kotiväki rakastaa minua, vaikka heillä on rankkaa. Itkevät paljon vaikka minä yritän viihdyttää Lagottomaisilla tempuilla ja niitä riittää. Kyllä minä saan kotiväen myöskin nauramaan, eivät he aina itke, mutta kyllä meillä kotona on surullinen tunnelma.
Päivä päivältä minun kunto huononee . Syöminen ja juominen on käynyt paljon hankalammaksi. Ei ruoka maistu ja on vaikeata osua kippoon.
Tänään mentiin taas sinne Helsinkiin ja tehtiin tutkimuksia ja otettiin jopa verinäytekin, mutta se ei sattunut koska olivat rauhoittaneet minut jollain lääkkeellä. Mamma itki ja paijasi minua, antoi suukon
Nyt minä leikin täysillä täällä taivaassa eikä ole huolen häivää. Surettaa vaan se kotiväen ikävä

Lagottomaisia tervehdyksiä, Vilma